PENTU TULI TALOON

kuvat ja teksti: Petra Rosenström


 Kun aloimme kaipaamaan lisävauhtia taloon koostui laumamme  2 koirasta ja 2 ihmisestä. Laumaamme kuului Bella eli Fleur ( 13-vuotias perhoskoiranarttu ) ja Baba eli Malec Jaromir (1,5-vuotias karkeakarvainen kääpiömäyräkoirauros) sekä isäntä Seba ja emäntä Petra.


Baba ja Bella

Asuimme ”pentukuumeen” iskiessä Helsingin Kalliossa, tarkemmin sanottuna Torkkelinmäellä. Alue on mitä mukavinta koiraihmisten aluetta, tutustuimme koirapuistossa uusiin koiranomistajiin sekä heidän lemmikkeihinsä. Monet uusista ystävistämme olivat joko perhoskoiria tai mäyräkoiria. Tuona aikana meille jo varmistui että perheeseen on pakko saada toinen mäyräkoira Baballe kaveriksi, Bella alkoi jo olla vanha eikä se enää jaksanut nuoren kolttiaisen leikkejä ja metkuja.
Tammikuussa 1999 muutimme väliaikaisesti Porvooseen asumaan omakotitaloon. Samaan aikaan jouduimme saattelemaan Bellan haudan lepoon. Päätös koiran lopettamisesta tuntui raskaalta, mutta ajatus uudesta pennusta, jonka olimme päättäneet hankkia, auttoi kestämään suuren menetyksen.

Olimme Suomen Mäyräkoiraliiton sivuilta tutkailleet karkeakarvaisten mäyräkoirien pentulistaa. Halusimme Baballe kaveriksi rasavillin punaisen kääpiömäyräkoirauroksen. Tuula Hankkilan Vauhtinakin kenneliltä oli syntymässä pentue huhtikuun alussa. Pentueen isä oli punainen ja äiti musta punaisin merkein, joten oli toivoa saada punainen urospentu. Huhtikuun alussa muutimme takaisin Helsinkiin Vuosaareen, nyt meillä olisi aikaa ja tilaa ottaa vastaan tuleva uusi perheenjäsen.
Vauhtinakin V-pentue syntyi 5.4.1999 ( 3 narttua ja 1 uros… punainen).

Tässä sitä kiikutaan
Vauhtinakin V-pentue syntyi 5.4.1999 ( 3 narttua ja 1 uros… punainen). Vauhtinakki Vekseli-Villen eli tuttavallisemmin Vekun ollessa kaksi viikkoa vanha kävimme ensi kerran tapaamassa tulevaa perheenjäsentä. Pikku pennut olivat todella suloisia, käynnin jälkeen laskimme vain päiviä pennun luovutukseen. Seuraavalla vierailureissulla Babakin pääsi tutustumman tulevaan ”pikkuveljeen”. Baba oli niin ihastunut pikkupoikaan, että saimme kantaa herran ulos kylästä.

Kotiin tullessamme aloitimme siivousurakan pennun saapumista ajatellen. Siirsimme kellariin kaikki matot, kengät laitoimme kaappiin piiloon  ja sähköjohdot piiloitimme suojalistojen taakse, kaikki pikkupentua kiinnostavat tavarat siirsimme joko kaappeihin tai korkeimmalle hyllylle jotta ylimääräiseltä tuhotyötöltä vältyttäisiin. Edellisen pennun tekosista viisastuneena ( Baba söi pentuaikana kahdet silmälasit,jotka olin hajamielisesti jättänyt  yöpöydän päälle ) lupasin pitää erittäin hyvää huolta omista silmälaseista, päätin säilöä niitä öisin yöpöytäni laatikossa.

Kaksi viikkoa ennen Vekun virallista luovutusta saimme pikku herran iltapäiväksi kotiin kyläilemään ja tutustumaan uuteen tulevaan kotiinsa ja meihin. Iltapäivä kului erittäin vauhdikkaasti, herrat juoksivat pitkin asuntoa hetken aikaa kunnes Vekku löysi Baban lelukätkön ja valloitti sen omakseen makaamalla kaikkein lelujen päällä. Illalla olikin sitten jo aika palauttaa rasavilli pikku pentu vielä hetkeksi takaisin siskojen pariin. 

    
Vekku löysi Baban lelukätkön...                Herrat odottavat ruokaa...

Kesäkuun alussa koitti vihdoin päivä jolloin aloitin viikon  kestävän pentuloman ja pääsimme noutamaan Vekun pysyvästi kotiin. Reippaasti ja iloisesti Vekku lähti meidän mukaamme ja vielä suurempi oli ilo kun se tunnisti Baban siksi kivaksi kaveriksi, jonka kanssa Vekku oli leikkinyt yhden iltapäivän.  Kotiintulo oli todella vauhdikas, juuri sellainen kuin olimme toivoneet. Kaksi höpsöä mäyristä juoksi asunnossa ympyrää, ensin oli Vekku perässä sitten Baba. Tälläinen meno jatkui päivisin melkeinpä viikon verran, yöllä herrat ymmärsivät sentään rauhoittua ja nukkua. Oli todella ihanaa olla kotona koirien kanssa ja seurata Vekun kehittymistä ja miten herrat tulivat toimeen keskenään.

                                                                    Baba ja Vekku leikin tiimellyksessä. 

     .
       Vekku puutarhatöissä... syön tässä pari neilikkaa...

 Baba ja Vekku aivan selvästi nauttivat toistensa seurasta, monesti tehdessäni töitä työhuoneessa kuulin niiden pitävän painiharjoituksia makuuhuoneessa, kun meteli hiljeni hiippailin katsomaan mitä siellä olikein tapahtui ja löysin makuuhuoneesta kaksi vierekkäin nukkuvaa mäyräkoiraa.

Meidän oma nakkikasa.


 Normaalit päivärutiinit kuten koirien ulkoilutus, ruokailu, ulkoilutus, leikkiminen, ulkoilutus, ruokailu, ulkoilutus ja tietysti nukkuminen eivät mielestäni paljoakaan muuttuneet Vekun tullessa perheeseen. Tietenkin ulkoilujen määrä lisääntyi alussa huimasti, pikku pentua kuskattiin ulos joka käänteessä jotta se oppisi tekemään asiansa ulos. Mutta kun Baban kanssa lähti lenkille niin helpolla se pikkuinen tuli myös mukanana vaikkakin hiukan hitaammalla vauhdilla kuin Baba, mutta  samalla ulkoilulla tuli  hoidettua kahden koiran tarpeet. Samoin huomasimme että meidän ei välttämättä tarvinnut keksiä koirille leikkejä kuten olimme joutuneet tekemään kun Baba tuli taloon vaan nämä herrat keksivät niitä ihan itse esim. kaikenlaiset ajoleikit, lelun / luun ryöstöt ja ”kettu ja koira leikki”jne. Hurmaava oli myöskin huomata kuinka herrat hoitivat ja pesivät toisiaan esim. korvia ei ole paljoa tarvinnut pojilla puhdistella Vekun tulon jälkeen.

                                                                                  Tulkaa jo nukkumaan... 

    
Askartelutuokio luonnon helmassa.
 
Uuden pennun hankinta lisää aina jossakin määrin työmäärää ja vastuuta ,mutta mielestäni koiran antama ilo ja enegia korvaavat kyllä sen aiheuttaman työmäärän moninkertaisisesti . En muista, että kertaakaan tullessani kotiin töistä vihaisena olisin pystynyt olemaan vihainen enää sen jälkeen kun olen nähnyt herrat iloisina minua ovella vastaanottamassa. En pysty pidättelemään hymyäni ajatellessani yhtä päivää kun saavuin töistä kotiin, avasin oven ja näin koko asuntomme lattian täynnä silputtua sanomalehteä (noin 15 cm kerros pitkin käytävää ja olohuonetta ) ja Vekku juoksee makuuhuoneesta onnesta ulvoen raahaten mukanaan hesarin liitettä. Muistan että sillä hetkellä herran tempaus ei tuntunut ollenkaan hauskalta, onnekseni sinä päivänä kukaan ei halunnut tulla meille kylään, joten sain rauhassa siivota herran askartelun tulokset. Itsestäni pystyn sanomaan, että ilman koiraa en pystyisi olemaan ja tuntuu ihanalta tietää, että Baban ei tarvitse olla päivisin yksin kun sillä on Vekku kaverina. Kaksin aina kaunihimpi…vai kolmin?

                                                                                  Kaksi merimiestä... 

    
Me ja meidän kaverit Unelma ja Onni...